Lauri Thurén

Valoa kohti 

Nämä evankeliumijuhlat ovat täynnä valoa, nuorta iloista meininkiä ja riemumessua. Hieno juttu! 

Mutta paikalla on myös meitä entisten nuorten sävellahjan kuuntelijoita, vähän harmaantuneempaa 

farkkukansaa. Kunnon innokkaiden uskovien lisäksi täällä on myös niitä, joiden sisällä gospel ei 

syki enää ihan samaan malliin kuin nuorempana eikä evankeliumin valo enää loista niin että silmiä 

sokaisee. Ehkä arki ja ruuhkavuodet ovat vieneet sen valon mennessään, tai ainakin kääntäneet 

säästöliekille. Tai sitten uskon silmä on vähän himmentynyt. 

Ei hyvä. Miten se Jeesus sanoikaan Matteuksen mukaan: Silmä on ruumiin lamppu. Jos siis silmäsi 

on terve, niin koko sinun ruumiisi on valaistu. Mutta jos silmäsi on viallinen, niin koko ruumiisi on 

pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys” Mitä omalle 

suhteelle Jumalaan ja Jeesukseen oikein on tapahtumassa? 

Luen katkelman päivän epistolasta, erään keski-ikäisen kirjoittamasta: 

Minä kuulin Jeesuksesta, uskoin. Tuntui hyvältä. Oltiin nuoria, oltiin ja uskottiin. Nyt on aikaa 

kulunut, on perhettä ja jonkinlaista työtäkin. Jumalasuhteelleni on tapahtunut sama, mikä 

parisuhteelleni: rakkaus laimenee ajan myötä. Meillä on intohimoinen ja palava rakkaus takana ja 

hyvinä muistoina, muttei tätä arjen harmautta enää valaise sama palo, ei uskonelämän eikä 

aviopuolison suhteen. On tullut otettua etäisyyttä kaikkeen siihen. En pidä siitä niin ääntä, mutta en 

taida enää kuulua minne joskus niin ehdottomasti kuuluin. Kirkkoon ei enää tule niin lähdettyä. En 

tiedä. Taitaa olla, että olen hukannut kompassistani neulan. Taidan olla etsimässä itseäni, 

puolisoani, niin ja ehkä myös Jumalaa. 

Näinkö se menee? Nuorena ollaan innokkaita ja ehdottomia, rakastetaan palavasti ja nähdään asiat 

kirkkaasti. Iän myötä suhde sekä uskoon että puolisoon kypsyy, seestyy, rauhoittuu. Ja edelleen: 

laimenee, väsähtää, ei jaksa kiinnostaa. Kaksi ihmistä ei enää katso toisiaan silmiin. Ensin 

ryhdytään katsomaan samaan suuntaan ja sitten lopulta eri suuntiin. – Ja sama suhteessa Jumalaan: 

ensin rakastat intohimoisesti, sitten aikuistut ja rauhoitut, sitten valo alkaa himmetä, ja lopulta 

luovuttaisit, jos uskaltaisit. Eihän se hyvältä tunnu, mutta niin sen kai sitten täytyy mennä. 

Jos tunnistat tällaisesta pohdinnasta edes vähäsen itseäsi, omaa elämääsi, olet tehnyt harvinaisen 

hienon oivalluksen. Olet paremmilla jäljillä kuin aavistatkaan. Sillä juuri näin Raamattu kuvaa 

ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta: sitä kuvataan parisuhteena, puolisoiden välisenä liittona – 

silloin kuin kaikki on ihanaa, mutta myös kun intohimo alkaa hiipua, tai kuin kaikki menee aivan 

poskelleen. 

Näistä ei meillä paljon puhuta, kiitos edellisen Siionin kanteleen höpinän ”epäraamatullisesta 

morsiusmystiikasta”. Mutta älä sinä usko setien höpinää siitä, että Jumalan rakkaus on platonista ja 

pyyteetöntä agape-tunnetta siinä missä ihminen kokee intohimoista, itselleen haluavaa eros- 

rakkautta. Sillä juuri intohimoiseksi ja mustasukkaiseksi Raamattu kuvaa Jumalan: 

Vanha testamentti ei esitä häntä joulupukin valkokaapuisena kaksoisveljenä vaan nuorena, 

kiihkeänä sulhasena. Ja hänellä on morsian – Israelin kansa, tai Jeesukseen uskovat ihmiset – sinä ja 

minä. 

Meidän suhteemme Jumalaan ja Jeesukseen menee siis Raamatun mukaan aika lailla samaan tapaan 

kuin se tärkein ihmissuhteemme. Tämä juttu on hyvä oivaltaa. Sillä sen avulla Jumala voi myös 

näyttää meille tien ulos hiipumisesta ja kyllästymisestä uuteen, aitoon ja ihanaan elämään. Hän 

näyttää tien loppusyksyn auringonlaskusta keskikesän valoon, onnelliseen elämään. 

Jos haluat muistella nuoruudenrakkautta, lue Vanhasta testamentista Laulujen laulua. Se kuvaa 

kainostelematta ja täysin rinnoin, miten hienoa onkaan, kun kahdesta tulee yksi. Ja Vanhassa 

testamentissa käy myös niin, että morsian kyllästyy, kuvaan tulee muita miehiä ja vieraita jumalia. 

Mutta mustasukkainen sulhanen ei lannistu. Hän tavoittelee morsiantaan takaisin, on valmis 

sovitteluun ja antamaan anteeksi. Tätä kuvaavat monet profeetankirjat, riipaisevimmin Hoosea

Pyhä mies joutuu parisuhteessaan petetyksi, mutta tekee lopulta sovinnon entiseen arveluttavaan 

ammattiinsa palanneen vaimonsa kanssa. Ja kun ihmiset tulevat tätä ällistelemään, Hoosea julistaa: 

Juuri näin Jumala tahtoo tehdä teidän kanssanne! 

Jos omassa parisuhteessasi – tai jumalasuhteessasi – on ollut pahoja kupruja, löydät itsesi Hoosean 

kirjasta. Tai jos suhde vain väsähtää, siitä kertoo Ilmestyskirja. 

Jeesus aloitti uransa häistä, Galilean Kaanassa. Häihin hän myös uransa huipentaa, Ilmestyskirjan 

taivaalliselle hääaterialle – jossa hänen morsiamenaan on koko uskovien joukko, me kaikki. Silloin 

kaikki on taas hyvin, niillä, jotka ovat juhliin päässeet. Siinä välissä Jeesus kertoo monta aiheeseen 

liittyvää vertausta: kuninkaasta, joka kutsui häihin monia, mutta vain harvat saapuivat. Lapsista, 

jotka tanssivat häissä, mutta toiset eivät innostuneet. Paavali tahtoo puolestaan viedä seurakunnan 

suuriin taivaallisiin häihin niin kuin puhtaan morsiamen. Näin koko Raamattu kuvaa ihmisen ja 

Jumalan suhdetta meidän ihmisten parisuhteeseen vertaamalla. 

Hei, hetkinen. 

Raamatun värikkäät kuvat suurista häistä ja profeettaa pettävistä puoliammattilaisista kuulostavat 

kyllä komeilta. Mutta… mitä tekemistä tällä kaikella on tavallisen suomalaisen vähemmän 

dramaattisen elämän, hiljalleen hiipuvan parisuhteen ja jumalasuhteen kanssa? Jos ei olekaan 

synkkää pimeyttä ja kirkkaita salamia vaan sitä syksyistä hämärää silmänkantamattomiin? 

Onpa paljonkin. Ilmestyskirjan alussa Jeesus kirjoittaa kirjeen Efeson seurakunnalle – eli juuri 

meille. Ensin hän kuvaa, miten siellä asiat ovat about kohdallaan, mutta sitten jatkaa: ”Sitä en 

sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut… ja 

palaa tekemään ensi ajan tekoja.” (Ilm. 2:4–5). Tässä Vapahtaja antaa oivan parisuhdeneuvon keski- 

ikäiselle entiselle nuorelle. 

Pointti on tämä: Jos Raamattu kuvaa suhdettamme Jumalaan kahden ihmisen parisuhteella, niin 

mistä apua, kun jumalasuhde alkaa hiipua? Käännytään perheneuvojien puoleen! Moni on 

uskaltanut lähteä avioliittoleirille ja pelastanut parisuhteensa, moni pariskunta on käynyt 

seurakunnan perheneuvojan luona keskustelemassa, moni löytänyt avun ihmissuhteiden 

opaskirjoista. 

Ystävä, ihan samoilla vinkeillä mennään suhteessa Jumalaan. Vaikka jokainen ihmissuhde – ja 

jumalasuhde – ovat ainutlaatuisia, ihmeellisiä ja loputtoman monimutkaisia, niissä pelaavat lopulta 

aika yksinkertaiset säännöt. Tässä viisi vinkkiä. 

(1) Tärkeimpiä neuvoja hiipuvalle pariskunnalle on: Puhukaa toisillenne. Älkää jääkö 

hautomaan ajatuksianne, tunteitanne, väsymystänne oman pään sisälle – vaan varatkaa aikaa 

ja uskaltakaa keskustella. Omista toiveista, omista tunteista, omista asioista. Ja vielä 

enemmän: kuunnelkaa, miltä toisesta tuntuu, mitä hän haluaisi, mitä hän ajattelee. 

Puhumattomuus, mitäänsanomattomuus tai peräti mykkäkoulu aiheuttaa sen klassisen 

kliseen: ”kasvoimme erillemme”, suomeksi: ”en uskaltanut puhua”. 

Juuri näin suhteessa Jumalaan. Hänelle puhumista kutsutaan rukoilemiseksi. Jos 

Jumala tuntuu etäiseltä, rukoile. Jos hän tuntuu olevan kaukana, puhu hänelle. Rukous 

ei ole vain pyytämistä tai kiittämistä, niin kuin ei puolisojenkaan välinen keskustelu. 

Jumalallekin voi ja saa kertoa ihan kaiken, omat tunteet ja toiveet. Hänelle saa vaikka 

suuttua tai raivota (kuten kuningas Daavid eräänä yönä), hänet saa vaatia tilille 

sanoistaan. Mutta mykkäkouluun hänen kanssaan ei kannata lähteä. 

(2) Tähän jatkoksi toinen kultainen sääntö parisuhteeseen: Ette ole ajatusten lukijoita

Vaikka miten luulet tietäväsi, mitä puolisosi ajattelee tai tuntee, et ehkä tiedäkään. Kysy 

häneltä. Ja anna aikaa vastata, kuuntele oikeasti. 

 

Juuri näin suhteessa Jumalaan. Hänen puhettaan voi kuulla joskus suoraankin, mutta 

varmimmin lukemalla Raamattua. Siellä hän on aina tavattavissa. Ja nyt tarkkana: 

ihan niin kuin puolison ymmärtämistä estää eniten luulo siitä mitä hän ajattelee, yhtä 

lailla suurin syy Raamatun väärään ymmärtämiseen ovat luulot siitä, mitä Raamatussa 

sanotaan. Kun luet Jumalan sanaa, unohda hetkeksi, mitä muut ovat väittäneet hänen 

sanovan – rippikoulussa, yleisönosastossa, saarnastuolissa. Lue itse, omin silmin. Ja 

äkkiä huomaat, että et enää katsokaan Jeesusta kuin jotakin outoa juutalaista 

saarnamiestä. Katsot häntä silmästä silmään. Ja kun näet hänen hellän katseensa, jokin 

liikahtaa myös sinun sydämessäsi. 

(3) Kolmas parisuhdeneuvo: Tehkää yhdessä! Ole siellä, missä rakkaasi on, hankkikaa 

yhteinen harrastus, viettäkää yhteistä aikaa. 

Etäsuhde ei oikein toimi Jeesuksen kanssa. Hänet löydät pyhästä messusta. Hänet 

löydät myös hänen rakkaimman harrastuksensa luota: toisia ihmisiä auttamasta. 

Mene ja tee sinä samoin, niin olet liikkeellä Jeesuksen kanssa. Tunnet, että hän on 

tuossa vierelläsi. 

(4) Neljäs parisuhdeneuvo: Muistakaa yhteiset ateriat. Ihan säännöllisesti. Vaikka perheen 

päivätyöt olisivat ihan toisaalla, on tärkeää tulla ainakin kerran päivässä yhteen, syödä ja 

juoda toisen kanssa, vaihtaa päivän kuulumiset. Kuulostaa arkiselta, mutta juuri arjen 

pienistä teoista rakkaus rakentuu. 

Näin juuri Jeesuksen kanssa. Hän kutsuu omalle aterialleen joka viikko, 

säännöllisesti, ehtoolliselle. Siellä Jeesus on, ei vain ajatuksena tai uskomuksena, 

vaan ihan niin että kädessä ja suussa tuntuu. 

(5) Viides vinkki, kuin suoraan Ilmestyskirjasta: Muistakaa alkuaikojen rakkautta. Mitkä 

jutut tuossa toisessa sinua alun perin viehättivät? Mitkä asiat saivat hänet silloin tuntumaan 

maailman ihanimmalta ihmiseltä? Entä jos ne jutut ovat vieläkin tallella, mutta ehkä vähän 

pinnan alla, tai olet niin tottunut, ettet edes huomaa? Sama toimii suhteessa Jeesukseen. 

Lisää hyviä, toimivia vinkkejä jumalasuhteeseen löydät mistä vain hyvästä avioliitto- tai 

parisuhdeoppaasta. Ne voivat tuntua turhan simppeleiltä ja tutuilta. Mutta pitkä käytännön kokemus 

osoittaa, että ne vain toimivat. Me ihmiset emme lopulta sittenkään ole niin kauhean monimutkaisia 

olentoja – suhteessa toisiimme tai suhteessa Jumalaan. 

Mutta pitäisikö aina olla kiihkeä? Ihan hyvä on joskus hiljentää tahtia, kun tukka alkaa harmaantua. 

Harva jaksaa olla loputtomiin oman elämänsä duudson, vaikka sellaisiakin Raamattu kuvaa, niin 

kuin ikämies Paavalin, joka teki vanhanakin ylipitkiä päivämatkoja maalla ja merellä, eikä 

hengellinenkään kiihkeys hiipunut tuumaakaan. 

Mutta ei elämän tärkeimpien suhteiden tarvitse hiipua minnekään. Syventyä ne voivat ja saavat, 

mutta sama oikea rakkaus voi säilyä, kasvaa ja lämmetä. Taivaan valo ei himmene, vaikka omassa 

silmässä pukkaisikin pientä kaihia. 

Muistan eräänkin pitkäperjantai-illan, kun nuorena pastorina sain kutsun ristinjuhlan jatkoille 

reilusti yli kahdeksankymppisen viljelijäpariskunnan tupaan. Iloista juttua ja oivaltavaa pohdintaa 

maailman menosta riitti puolille öin. Taidettiin siinä vävypoikakin mainita, evankeliumiyhdistyksen 

silloinen toiminnanjohtaja. Ja vanhan parin välillä näytti olevan sellaista pilkettä silmäkulmassa, 

että harvalla nuorella parilla ikinä. 

Moni pitkään yhdessä ollut pari on rakastunut toisiinsa uudestaan. Se on ihanaa! Elämään on 

löytynyt entistä syvempää yhteyttä. Tunnetta siitä, että me kuulumme yhteen, vaikka taivas ja maa 

katoaisivat, tai vaikka tiskikone jäisi tyhjentämättä. 

Tunteet ovat tärkeitä, yhtä lailla ihmisten välillä kuin suhteessa Jumalaan. Jos rakkaus kylmenee, 

kyllä menee vähitellen kaikki muukin. Mutta ystävä, kaikki ei ole sittenkään kiinni siitä, miltä 

minusta tuntuu. 

Avioliitto ei lopu siihen, että puoliso jonain päivänä ottaa päähän tai ei voisi vähempää kiinnostaa. 

Huonoja hetkiä sattuu jokaiselle. Avioliitto ei ole sitä, että yritetään hehkuttaa jotakin mennyttä 

fiilistä eikä oikea uskonelämä sitä, että haaveillaan rippikoulun leirinuotion tunnelmasta. Jos 

sormessasi on sormus, se kertoo enemmästä kuin tämän hetken tunne. Jos sinut on kastettu, kuulut 

Herralle, vaikka missä mentäisiin. 

Olennainen juttu on se, mitä on Jumalan sydämessä. Hän rakastaa meitä enemmän, palavammin ja 

kiihkeämmin kuin yksikään ihminen voi rakastaa toista. Ja hänellä on tästä näyttöä: hän antoi oman 

Poikansa meidän puolestamme, että voittaisi meidät takaisin itselleen. 

Sinä ja minä voimme olla kylmiä, hiipuneita, valottomia ja ilottomia. Ja totta mooses usein 

olemmekin. Tuskin yhdelläkään on varaa kehuskella sillä, miten hienosti on hoitanut oman 

parisuhteensa tai jumalasuhteensa. Meidän näkökulmastamme taivas on joskus, tai ehkä aika 

useinkin pilvessä. Mutta miten lauloikaan gospelmies Jouni Kotkavuori: 

Vaikka on vain pelkkää pimeyttä mielessä, 

ja vaikka valmis olet ottamaan mitä vaan, 

mikä pois veis vaivas, 

Älä usko, että taivas on pilvessä, 

älä luule, että pilvessä on taivas. 

Taivas on pilven yläpuolella, 

ja Taivaan Isä tarkkaa sieltä meitä hyvällä huolella. 

Ja vielä näinkin hän laulaa: 

Muu katoaa, kaikki muuttuu, usko ja toivokin 

kun jo katselen kasvoista kasvoihin. 

Suurin kaikista on lempeä, 

kaiken se kestää, suurin, 

ei koskaan häviä.