Piispa Kaarlo Kalliala

Tätini nimi oli Ilona. Lapsenlapseni on Ilona – hän on itse asiassa isoisotätinsä täyskaima sukunimeään myöten. Äitini toinen nimi oli Ilona ja niin on myös sisareni. 

Ilona-nimen voisi tulkita tarkoittavan sitä, että joku toisen tai toisten ilona. Tai että jostakusta ollaan iloisia, jonkun olemassaolo ilahduttaa, tekee elämän paremmaksi, kauniimmaksi ja rikkaammaksi. Ehkä useinkin on ajateltu jotakin tällaista, kun lapsi on ristitty Ilonaksi: olkoon nimi enne. Tai ehkäpä rukous tai siunaus: soisipa Jumala sinulle elämäniloa, olisipa syvin kokemuksesi kiitollisuus ja ilo elämästä, voisimmepa elää yhdessä ilossa. 

Itse asiassa Ilona on kuitenkin unkarilainen muoto Helena-nimestä. Myöhempiäkin Helenoita ovat kristityt erityisesti muistelleet, mutta ennen muuta keisari Konstantinuksen äitiä. Hänen kerrotaan 300-luvulla löytäneen Jerusalemista Kristuksen ristin ja rakennuttaneen Betlehemiin syntymäkirkon. Näitten kertomuksien historiallinen luotettavuus tuskin on kovinkaan kummoinen, mutta niiden sanoma omalle ajalleen, myöhemmille kristityille ja meille on sitäkin olennaisempi. 

Mitä onkaan tärkeämpää etsiä kuin ristiä? Mikä onkaan tärkeämpi kuin löytää ja kohdata ihmiseksi tullut Sana, Jeesus Kristus? Ja kun Helena siis on yhtä kuin Ilona, mitä voisikaan pitää suurempana ilonaan kuin juuri seimen ja ristin käänteentekeviä mysteereitä, armon ja sovituksen salaisuuksia? 

Jouluilo – se, mitä seimen äärellä tunnetaan – on helppo tunnistaa ja sitä kokee ihan itsestään ja luonnostaan. Iloa rististä, iloa ristin (eikä vain pelastuksen) pääsiäisestä ei sitä vastoin itsestään löydä eikä se myöskään tunnu järin luonnolliselta. Ehkä sitä voisikin nimittää yliluonnolliseksi iloksi tai ainakin annetuksi, ulkoa tulevaksi tai vieraaksi iloksi? Jonkin täytyy kääntyä aivan toiseen asentoon, jotta rististä voisi tulla ilonkin merkki. Ristiä on katsottava tyystin toisin silmin, ettei siinä näyttäytyisi vain loputon kauhu ja syvä suru, vaan myös hiljaa viriävä lohdutus ja surun syvyyteen asti yltävä ilo. 

Uskolla on omat silmänsä. Kristilliselle uskolle on ominaista, ettei se tyrmisty siitä, mikä on totta. Siinä on voimaa myöntää elämä laidasta laitaan. Se ei kiellä eikä kierrä sitä, mikä elämässä on kurjaa, kivuliasta, surkeaa ja kamalaa. Ja yhtä aikaa se ulottuu näkemään sen, että elämä tarjoaa loputtomasti vaihtelevaa kauneutta, kaikenlaista kepeää hauskuutta ja hassuutta – ja puhdasta iloa ja syvää riemua. Uskolle on yhtä aikaa, limittäin ja lomittain, ominaista suorakatseinen realismi ja kirkassilmäinen toivo. 

Se, että realismi ja toivo vastavuoroisesti läpäisevät toisensa, merkitsee ainakin kahta asiaa. 

Ensiksikin on selvää, että me elämme juuri nyt ilon maassa. Vaikka kristityn toivon viimekätinen kohde on tuolla puolen taivaassa, ensi kädessä toivo tähtää jo tälle puolen, tähän maailmaan. Antti Achrenius kyllä virressään ihmetteli: ”En ymmärrä, mik’ ilo, mikä kunnia maailmass’ olis saatava. En ymmärrä. Taivaassa ainoastaan on riemu iankaikkinen.” Achrenius kuitenkin kummastelee ja moittii sitä, mitä on totuttu sanomaan ”maailmallisuudeksi” eikä iloa Jumalan maailmasta ylipäätään. Jos kaikkea hyvää odotetaan vain tältä ajalta ja tältä maailmalta, uskon horisontti sulkeutuu. Mutta jos tunnistetaan se hyvä, jota Jumalan maailma meille runsain mitoin jo nyt tarjoaa, meitä hoitaa ja kannattelee kokemus elämästä ilon maassa. Kuinka ollakaan, ehtoollisen kiitosrukous meidän kirkkokäsikirjassamme tunnistaa saman: ”Auta, ettemme etsisi tyydytystä pelkästään siitä, mikä on katoavaa.” Ei pelkästään, mutta siitä myös, koska katoavakin hyvä on Jumalan lahjaa tähän ilon maahan. 

Toiseksi ilon maa on tarkoitettu yhteiseksi. Niin kuin Isä meidän -rukous totisesti kohdistuu meidän Isäämme eikä taatusti ole Isä minun -rukous, niin kaikki hyvä on tarkoitettu jakoon. Jakoon on tarkoitettu Isä meidän -rukouksen ”jokapäiväinen leipä”, kaikki se, mikä tekee tällä maapallolla elämisestä iloista. Lutherin kuvaus siitä kaikesta tietenkin vaatisi hiukan päivitystä, mutta jokainen meistä osaa sovittaa tämän luettelon tähän päivään ja omaan elämäänsä: ”Jokapäiväinen leipä merkitsee kaikkea, mitä ruumiimme 

ravinnokseen ja muuten välttämättä tarvitsee. Siihen kuuluvat ruoka, juoma, vaatteet, kengät, koti, pelto, karja, raha, omaisuus, kelpo aviopuoliso, kunnolliset lapset, kunnollinen palvelusväki, kunnolliset ja luotettavat esimiehet, hyvä hallitus, suotuisat säät, rauha, terveys, järjestys, kunnia, hyvät ystävät, luotettavat naapurit ja muu sellainen.” 

Luther menee kuitenkin vielä pitemmälle, paljon pitemmälle: yhteiseksi ja jaettavaksi on tarkoitettu myös uskosta ja armosta saatu vanhurskaus ja ilo. Näin hän kirjoittaa: ”Jos sinä olet kristitty, teet myöskin sinä siten, että palvelet minua kaikella mitä sinulla on, siten että kaikki tulee hyväkseni ja minä nautin siitä kuin ruuasta ja juomasta. Jos olen syntinen ja sinä olet Jumalan armosta hurskas, niin tulet tyköni ja jaat minulle hurskautesi, rukoilet edestäni, astut puolestani Jumalan eteen ja otat minut vastaan kuin itse olisit minä. Siis sinä nautit ja syöt hurskaudellasi minun syntini kuten Kristus on tehnyt meille. Jos taas sinä syöt minut, minä vuorostani syön sinut.” 

Jotta tämä maa olisi ilon maa, meidät on kutsuttu olemaan toinen toisemme ilona. Ilona voisi olla jokaisen kristityn ihmisen toinen – tai miksei ensimmäinenkin – nimi. Kun me autamme toinen toisemme elämäniloon, me autamme toinen toistamme näkemään maailman uskon silmin. Tai yhtä hyvin kääntäen: kun me autamme toinen toistamme näkemään maailman uskon silmin, me autamme toinen toistamme elämäniloon. Maailma on mikä on ja mikä se pahimmillaankin on, mutta koska se on Jumalan maailma, siitä ei ikinä lähde hyvyys eikä rakkaus. Realismin ja toivon maailma on ilon maa.