Puhe lauantai klo 9 pääjuhlakentällä – Ville Auvinen 

Jumalan kansa on aina laulanut Herralleen ja Herrastaan. Lauluihin on sanoitettu sydämen syvimmät tunteet surusta ja katumuksesta aina ylitsepursuavaan riemuun ja kiitokseen asti. Psalmien kirja kertoo siitä, miten jo Vanhan testamentin aikaan Israel lauloi Jumalalleen ja vielä säesti lauluaan lukemattomin eri soittimin. Nyt Uuden liiton kansa on kotimatkalla ja laulaa kulkeissaan kiitosta Herralle. Uudet ajat ovat synnyttäneet uusia lauluja, herätykset ovat värittäneet laulujen sanoituksia, ja kirkkohistoria tuntee monia lauluntekijöitä, joiden laulut ovat rakkaita koko kristikunnassa. Koskettavan laulun kääntäminen eri kielille ja leviäminen eri kirkkokuntien käyttöön on hyvää käytännön ekumeniaa. Siionin kanteleessakin on monia lauluja, joita lauletaan eri puolilla maailmaa. Yhteiset laulut yhdistävät. Ja taivaassakin lauletaan. Ilmestyskirjan mukaan siellä parhaillaankin lauletaan uutta virttä Karitsalle ja kiitetään häntä siitä, että hän on vuodattanut verensä meidän edestämme.   

 

Laulut jäävät mieleen. Moni vaikeassa tilanteessa ollut kristitty on saanut avun tutusta, lohduttavasta laulusta, joka on alkanut soida mielessä ja rauhoittanut sydämen. Kun nuorin tyttäreni oli hammaslääkärissä juurihoidossa, oli vanhempi tyttäreni hänen tukenaan, ja he lauloivat yhdessä: ”Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on”. Olisin kyllä halunnut olla näkemässä, miten laulu onnistui kaikki hammaslääkärin instrumentit suussa. Ja kun muisti alkaa muuten heiketä, viimeiseksi jäävät jäljelle vielä laulut, joita on laulettu paljon. 

 

Lähetysherätys on synnyttänyt lähetyslauluja. Siionin kanteleessa on monia lauluja, jotka innostavat lähetyksen työhön ja jotka rohkaisevat lähtemään. Kuinkahan monta kertaa satamassa laivan tehdessä lähtöä, rautatieasemalla höyryveturin valmistautuessa lähtöön tai lentokentän lähtöterminaalissa ovat lähettejä matkaan saatelleet laulaneet kyynelten valuessa niin lähtijöiden kuin lähettäjien poskilla: ”Synnyinmaasta lähdet kauas, tuonne maiden, merten taa. / Matkallesi siunausta armolapset toivottaa: / Olkoon kanssas taivaan Herra, Hengellään myös johtakoon / lohduttaen ahdingoissa, tyynen rauhan antakoon”  

 

Eri kulttuureissa musiikki on erilaista. Lähetystyössä on oltava tarkkana siinä, että emme ole viemässä lähetyskentille länsimaista kulttuuria ja omia tapojamme ja perinnäissääntöjämme, vaan kristillistä uskoa, joka eri kulttuurien piirissä saa erilaisia ulkonaisia muotoja. On sanottu, että evankeliumi on muuttumaton ja kaikille sama, mutta kristillisyys – siis se miten kristillinen usko näkyy ja kuuluu – on aina kulttuurisidonnaista. Tämä koskee, paitsi musiikkia, myös montaa muutakin elämänaluetta.  

 

Kun olin ensimmäistä kertaa Afrikassa vajaa 20 vuotta sitten, osallistuin elämäni ensimmäisen kerran jumalanpalvelukseen, joka pidettiin puun alla. Olimme maasai-alueella aivan puskassa, ja sieltä täältä kokoontui väkeä värikkäissä vaatteissaan ja näyttävissä koruissaan yhteen. Ja laulu alkoi. Yllätyksekseni tunsin joitakin lauluista, joita jumalanpalveluksessa laulettiin – samoja melodioita lauletaan Suomessa Siionin kanteleen seuroissa. Ne ovat varmaan peräisin Amerikasta. Yhteiset laulut yhdistävät. Mutta mielestäni nuo laulut eivät kuitenkaan oikein sopineet maasai-seurakunnalle, joka oli tottunut tanssimaan hyppien musiikin tahdissa. Kun he sitten saivat ylistää Jumalaa omilla lauluillaan ja omalla musiikkityylillään, tuntui siltä, että ylistys nousi sydämestä – tai oikeastaan jalanpohjista – asti. Ollessani muutama vuosi myöhemmin lähetystyössä Sambiassa koin, että keskiaikaiset suuriin katedraaleihin tarkoitetut ja urkuja varten sävelletyt virret eivät toimi afrikkalaisessa savimajakirkossa, jossa ainoana säestyssoittimena on afrikkalainen rumpu. Harmittelin pienten seurakuntien intoa saada sähköttömiin kirkkoihinsa halpoja kiinalaisia kosketinsoittimia ja sähkökitaroita samalla kun ihailin heidän itse tekemiään soittimia, joiden paikallinen sointi kuulosti juuri heiltä. Ei länsimainen tapa laulaa ja ylistää Jumalaa ole mitenkään parempi tai teologisesti perustellumpi kuin vaikkapa afrikkalainen tai japanilainen. Yksi ja yhteinen Jumalan ylistys nousee taivaaseen monella eri kielellä ja monen eri kulttuurin värittämänä.  

 

Ajattelen, että yksi lähetystyön tärkeä tavoite on tuottaa sisällöllisesti selkeitä ja raamatunmukaisia, sielua ravitsevia lauluja paikallisella kielellä ja paikallisella musiikkityylillä laulettavaksi. Tätä työtä tehdään tällä hetkellä esimerkiksi nuorien persialaiskristittyjen parissa Hampurin maahanmuuttajatyössä. Tavoite on, että nuorille kirkoille syntyy oma ja juuri heille sopiva hengellisesti vahva lauluperinne, joka ravitsee heitä samoin kuin virret ja Siionin kanteleen laulut ovat ravinneet meitä. Moni lähettien aloittama projekti jää ajalliselta vaikuttavuudeltaan kovin lyhytaikaiseksi, mutta hyvät laulut siirtyvät sukupolvelta toiselle ja kantavat mukanaan siunauksen, vaikka lähettien työkaudet alkavat ja päättyvät. 

 

Vielä yksi muistikuva. Olin ystäväni ja työtoverini Juha Heinosen kanssa parisenkymmentä vuotta sitten luterilaisessa nuortentapahtumassa New Orleansissa. Tapahtumaan osallistui vierailevia nuorten ryhmiä useista maista, ja yhtenä päivänä järjestettiin kansainvälinen ilta. Siinä jokainen ryhmä sai esittää oman hengellisen laulun. Kulttuurien ero tuli hienosti esiin. Saksalaiset lauloivat moniäänisesti keskiaikaisella tyylillä, afrikkalaiset veljet afrikkalaisin rytmein, ja eteläamerikkalaisten lauluissa kuului samban syke. Pitihän minun ja Juhankin sitten tuoda yhteiseen pöytään jotain suomalaista. Lainasin venzuelalaisten nelikielisen quatron ja ajattelin sen olevan kuta kuinkin kitaran tapaisen. Ja olihan se, mutta en ymmärtänyt, että se oli viritetty monta sävelaskelta kitaraa korkeammalle. Niinpä sitten lauloimme Juhan kanssa kovaa ja erittäin korkealta: ”Evankeliumi, ilosanomamme on, evankeliumi murtaa vaikka kallion.” Ainakin tuotimme laulullamme iloa muille.